Loppukaneetti Suomesta käsin

Viimeisestä kirjoituksesta vierähti ihan vahingossa aikaa, piti kyllä kirjoittaa vielä Espanjassa ollessa, mutta se loppuaika hävisi kuin tuhka tuuleen. Ja se ei ollut hyvä asia, viihdyin Sevillassa todella hyvin ja nautin todella olostani siellä. Viimeisellä viikolla ajattelin kirjoittaa fiiliksiä siitä, että miltä ajatus viimeisestä viikosta tuntuu, mutta se jäi vähän niin kuin puolivahingossa. Loppuen lopuksi valitsin sen, minkä varmasti jokainen olisi valinnut – ottanut kaiken mahdollisen irti siitä, mitä oli vielä jäljellä.

Ja jälkikäteen ajatellen olen tyytyväinen siitä, sillä se olisi mennyt liian aikaisin itkemiseksi ja murehtimiseksi jäljellä olevan ajan vähyydestä. Silloin se harmitti, ja itse asiassa ainoa, mikä tässä kotiinpaluun lisäksi harmittaa, on se, etten tajunnut pitää omaa, henkilökohtaista matkapäiväkirjaa sinä aikana. Pitäisi kirjoittaa asioita ylös, kun vielä muistaa edes suunnilleen, mutta sen huomaa jo valitettavasti nyt, että on alkanut unohtaa asioita. Ei muista kaikkea enää niin tarkasti, tai mitä milläkin viikolla tai päivänä tapahtui. Onneksi sentään otin melko paljon valokuvia, joten niiden avulla voi muistella edes hieman ja pysyy joissain asioissa aikajärjestyksessä. Jos joskus sattuisi vielä yhtä mieletön mahdollisuus, matkapäiväkirja ei todellakaan unohdu sillä kertaa!

Okei. Nyt mää oon Suomessa ja täällä on jotakuinkin enemmän tai vähemmän puoli metriä lunta, muutama aste pakkasta ja ihan hiton liukasta, tuulista ja kylmää. Taas sitä jäi päällimmäisenä paluun jälkeen mieleen, että miten, miten ihmeessä me jaksetaan tätä ainaista pimeyttä? Toki mantereellisesti pimeydestä ei pääse koskaan eroon, mutta jotenkin siellä taas tajusi, että suomalaisella sisulla pärjää aika pitkälle – ja voin sanoa, että en todellakaan kaivannut näitä asioita tähän aikaan vuodesta.

Toinen asia oli kulttuurishokki. Käsittelin sitä hieman aiemmin ja nyt palaan siihen taas. Espanjassa ollessa se ei koskaan iskenyt täysin vasten kasvoja, missään vaiheessa ei tullut oikeasti sellainen olo, että mää tahdon kotiin nyt. Välillä iski koti-ikävä ja semmoista pientä, mutta ei mitään sellaista, jota en olisi pystynyt käsittelemään, ensimmäiset 1,5 viikkoa oli yhtä kuherruskuukautta Sevillan kanssa, samoin loppuaika.

Mutta Suomeen palaaminen? No, siitä me puhuttiin tyttöjen kanssa ja pohdittiin varsinkin viimeisillä viikoilla, että miten me pärjätään Suomessa ja osataan taas olla siellä. Miten me osataan olla hiljaa silloin kun pitää, kun kaikki taas ymmärtää sen mitä puhuu ja miten me kestetään se pimeys, joka oli lisääntynyt todella radikaalisti siihen verrattuna kun syyskuussa lähdettiin.

Ja mää voin sanoa omalta kohdaltani tämän: Suomeen paluu oli suurempi kulttuurishokki ikinä kuin se, mitä me koettiin Sevillassa. Sevillassa edes ensimmäisinä päivinä en ehtinyt itkeä tai murehtia suuremmin mitään, mutta Suomeen palatessa se iski aika isolla voimalla päin näköä. Olin tosi itkuherkkä pari päivää ja edelleen on ikävä Sevillaa. Edelleen tekisi mieli sanoa edessä oleville ihmisille "perdon" ja "gracia", enkä tiedä miten enää opin sanomaan gracias, mutta toivottavasti se ei ole silti liian vaikeaa... :D Hemmetin murteet, sanon mää!

Muistelen edelleen lämmöllä, kun olin melkein kymmenen vuotta sitten Italiassa Firenzessä ja se viikko oli unelmien täyttymys lomamatkalta, vaikka ajankohta olisi voinut olla hieman enemmän kesällä kuin alkukeväällä. Yhtä kaikki, se mullisti ajatusmaailmani ja silloin ajattelin, että vitsit, tänne aion palata, täällä sielu todella lepää. En kiistä sitä, mutta Sevillassa tuntui vähän kuin toiselta kodilta, pääosin vastaanotto oli todella ystävällistä ja kaipaan sitä kaupunkia sekä ihmisiä todella paljon. Firenze ei tuntunut samalla tavalla kodilta, mutta lepäsi se sielu sielläkin. Sevillassa sielu ei juuri ehtinyt levätä, siellä tuntuu kodilta ja siltä, että on elossa.

Olen melkein kymmenen vuotta uhannut palata Italiaan, ja joskus sen teenkin, mutta sitä ennen aion palata manner-Espanjaan – ja toivottavasti se on Sevilla, johon palaan ensin. Tämä kokemus antoi todella paljon ja olen kasvanut ihan huikeasti ihmisenä, sain paljon rohkeutta, itsevarmuutta ja näyn siitä, millaista elämä on parhaimmillaan ja mihin aion suunnata katseeni tulevaisuudessa. Toivottavasti pystyn tekemään sen kaiken, josta Sevilla, nimeltä mainitsemattoman lastentarhan pomo ja Marisa antoivat vilauksen.

Kyllä ne unelmat kantaa, kun vain tekee töitä niiden eteen. Ja mää todella aion todistaa, että pyörätuoli ei millään tavalla hidasta elämästä sellaista elämää kuin itse haluaa.

"¿No hablo Español?" eli surkeiden sattumusten sarja

Nyt takana on vähän reilu kolme viikkoa, eli matka on jo yli puolivälissä ja jäljellä oleva aika on koko ajan vähemmän kuin täällä jo vietetty aika. Se surettaa aika paljon jo, sillä muistelen kaikella haikeudella sitä, kuinka alussa tuntui olevan ihan loputtoman paljon aikaa jäljellä – ja nyt yhtäkkiä siitä ei ole jäljellä juuri mitään. Sitä tulee kyltymättömäksi ihan huomaamattaan, sillä oikeasti olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja jäljellä olevasta ajasta, koska sekin on enemmän kuin monen yksi ulkomaanmatka lomalla.

Sitten siihen aiheeseen, jota ajattelin käsitellä tällä kertaa ja jota on jo muutamaan otteeseen sivuttu hivenen. Eli kielimuuri ja siitä aiheutuvat "ongelmat". :D Tai ainakin aiheutuneet, vaikka varmaan niitä sattumuksia edelleen tulee kotimatkaan asti!

Tapaksia ja kalaa plus espanjalaisella perunapaistoksella tms Plaza Nuevan lähistöllä. Hyvää varmasti! But not for me, por favor.

Eli tässä on kuva siitä surullisenkuuluisasta tapas-paikasta. Me tosiaan tehtiin vahdinvaihto, kun pääsin töistä ekalla viikolla, ja toinen avustajista lähti "kotiin", kun me jäätiin Plaza Nuevalle syömään ennen tunteja. Ensimmäinen viikko oli tosiaan vähän raskas, kun oli espanjaa töiden jälkeen, eikä vapaa-aikaa tuntunut olevan juuri lainkaan.

Löydettiin sitten kaverin kanssa tällainen edullisen näköinen tapas-paikka, jonka nimeä en edes muista enää, ja tutkailtiin listoja rauhassa. Juomat saatiin tilattua ilman ongelmia, kunnes lumipallo lähti mäen päältä vyöryen: tarjoilija vaihtui ja toinen ei of course osannut englantia, eikä me silloin pärjätty espanjalla juuri ollenkaan, tai ainakin paljon huonommin kuin nyt. Kaveri erehtyi kysymään "spesiaali risotosta" tms, ja siitä se sitten lähti: papatus espanjaksi ja jossain vaiheessa havahduin oman listani tutkailusta kulmat kurtussa, kun ymmärsin tarjoilijan kysyvän, että tuonko jaettavan ruoan, joka on sopiva kahdelle ihmiselle ja todella hyvää tai jotain sellaista. Kaveri erehtyi tosiaan hokemaan vain "sí, sí, sí, sí" ja mää katsoin epäillen kunnes tarjoilija vain nappasi listan ja lähti pois. Mää jäin katsomaan suu auki ja epäusko paistoi aika vahvasti mun kasvoilta uskoakseni, kun kaverikin tajusi, että nyt ei olisi kannattanut tehdä näin. :D Hän puolusteli itseään sanomalla, että toivoi tarjoilijan vain häipyvän ja antavan aikaa miettiä, jos hän vain sanoo joo.

Ei toiminut tällä kertaa.

Mitä sieltä sitten tuli?

No, meillä oli jo cocikset ekalta tarjoilijalta ja sen jälkeen tuli lautasellinen juustoa ja toinen lautasellinen ilmakuivattua kinkkua tai jotain, ja silloin mun ilme venähti. Olin jo odotellessa papattanut hetken siitä, että nyt ei tainnut mennä ihan nappiin, kun listat vietiin ja tilattiin "jotain", johon en edes ollut sanonut mitään. Maistoin juustoa, mutta niin paljon kuin juustoista Suomessa tykkäänkin, niin tämä oli jotain ihan muuta. Juusto oli todella kovaa, maku ja haju olivat todella vahvoja – en siis pitänyt yhtään. Kinkkuun en uskaltanut edes koskea, kun kaveri kuvaili sitä liivatteen kaltaiseksi elämykseksi.

En tiedä mikä meni vikaan sen lisäksi, että kaveri tilasi vahingossa mitä sattuu ja päästiin maistamaan jotain ihan... no, uutta. Sen jälkeen tuli tosiaan kalaa, jota näkyy hieman ylemmässä kuvassa ja välttelin sitäkin, koska se oli kokonainen kala ruotoineen päivineen. En enää muista maistoinko sitä vai en, mutta perunaa ehkä maistoin?

Mutta kuitenkin, en saanut ateriasta täyttymystä ja olin aika näreissäni, sillä muutun nälkäisenä melko kiukkuiseksi ihmiseksi... :D Ja sen ovat valitettavasti seuralaiseni saaneet huomata täällä. Ruokaa on saatava tasan sillä sekunnilla, kun nälkä meinaa iskeä ylivoimaiseksi eikä vasta sekunnin päästä. Siinä meinasi muutenkin iskeä paniikki, että ehditäänkö saada mitään muuta murusta rinnan alle tämän lisäksi, koska espanjan tunnit kutsuivat uhkaavasti. Jonkin aikaa saimme odotella, koska emme halunneet vinkata samalle tarjoilijalle, joka otti "tilauksemme", joten saimme odottaa ensimmäistä tarjoilijaa jonkin aikaa.

Onneksi ehdimme kuitenkin tehdä toisen tilauksen ja saimme ruoan ennen tuntien alkua. Tällä kertaa sain suunvuoron ja tilasin itselleni tapas-hampurilaisen, jossa oli kaksi pihviä, muuta viralliseen annokseen ei kuulunut. Kysyin kuitenkin ranskalaisten perään, joten sain muutaman lohkoperunan tyyppisen perunan ja se oli oikein riittävä lounas minulle, terveisin pieniruokainen ihminen. Tämän tilauksen jälkeen maltoin jättää sen noin kymmenen prosentin tipin, sillä ensin en meinannut jättää yhtään mitään, olin sen verran kiukkuinen sillä hetkellä sekä tarjoilijalle että kaverilleni.

Nyt asialle kuitenkin pystyy jo nauramaan. :D Ja olimme niin ajoissa, että ehdimme ottaa vähän matkan päästä vielä jäätelöt ennen tuntien alkua ja se nosti hännän viimeistään korkeuksiin! Jäätelö oli hyvää ja aion maistaa muuallakin, en ole ensimmäisen viikon jälkeen jäätelöä "ehtinyt" syödä. Täällä on melkein joka kadunkulmassa vähintään yksi mesta, josta saa noita italialaistyyppisiä jäätelöitä, eikä hintakaan aina kovin paha ole, etenkään jos pyörii vähänkään kauempana kuin Sevillan katedraalin kyljessä. Minttusuklaa oli hyvää, mutta nougat oli ehkä aavistuksen parempaa!

¡Hasta luego!

Kulttuurishokit Espanjassa

Mää aattelin, että voisin kirjoittaa siitä, miltä musta varsinaisesti tuntuu täällä, Espanjassa on kuitenkin aika erilaista Suomeen verrattuna. Sitä ei ees tajunnut ennen lähtöä, mun ajatukset oli vain sitä luokkaa, että "no, sehän on EU-maa, siellä on siesta keskellä päivää ja that's it" noin niin kuin suunnilleen. Mun ainoa kosketus Espanjaan ennen Ready for Life-ohjelmaa oli viime vuoden marraskuussa tehty ulkomaanreissu Teneriffalle, joka kuuluu kyllä Espanjaan, mutta se on ihan erilainen kuin vaikka Sevilla.

Teneriffalla on paljon turisteja, me oltiin viime vuonna Mar Y Sol -hotellissa ja siellä ei siestasta ollut tietoakaan, joten en tiedä pääsinkö ihan suoraan autenttiseen Espanjaan niin kiinni silloin.

Ensimmäisenä mää luin tietysti enemmän infoa, millaista Espanjassa on ja näin poispäin, mutta aika pintapuolista se kuitenkin oli. En mää ajatellut, että täällä niin erilaista olisi. Luin, että englantia ei osata kauhean hyvin – ja sen todella huomasi, kun kone laskeutui Sevillaan 18.9. sunnuntaina. Mua auttanut lentokoneen henkilökunta ei puhunut käytännössä katsoen sanaakaan englantia. Silloin päässä pyöri aika monta ajatusta yhtä aikaa, yhtenä suurimmista ehkä se, että mihin helvettiin mää oonkaan tunkenut itseni kun en edes osaa maan kieltä!

Kiinnitin myös siihen, että täällä ajetaan todella kovaa. Liikennevalojen väriä ei ihan hirveästi katsella, jos oranssi muuttuu punaiseksi, niin joku tai muutamakin saattaa painaa vain kaasua ja suojatiellä saa todella miettiä kahdesti, että pysähtyykö toi auto vai ei. Suomessa on todella turvallista siihen nähden, että vihreisiin valoihin voi luottaa aika varmasti, mutta täällä ei todellakaan voi. Molemmin puolin pitää katsoa ainakin viidesti ja jos näkyy kaasuttava auto, pitää miettiä oikeesti useemman kerran uskaltaako lähteä ylittämään tietä. Oon nyt kolmen viikon aikana meinannut tai pelännyt jääväni auton alle useammin kuin Suomessa koko elinikäni aikana! :D Ja se vauhti on tosiaan aika hurja.

Liikenteeseen liittyy myös seuraava "shokki", josta en vieläkään oo päässyt yli – enkä varmaan pääsekään koskaan. Ja mikä on niin järkyttävää? Pukumiehet ja Vespa -yhdistelmä. Se on jotenkin niin väärin! Naurettavaa ja hullunkurista, nurinkurista ja outoa! Mua alkaa vielä kolmenkin viikon jälkeen naurattaa, kun nään pukumiehen ajamassa Vespaa – vaikka se Vespa kyllä on täällä ruuhka-aikaan, pikkukujilla ja -kaduilla paljon kätevämpi kuin auto. Smarteja on myös aika paljon, varmaan samasta syystä, ja nekin näyttää mun silmiin tosi hassuilta.

Sitten suihkut. Tai niiden puute. Mää rakastan suomalaisia suihkuja, kun on paljon tilaa, sillä sitä täällä ei todellakaan oo. Täällä on tasan kaksi vaihtoehtoa, joko täällä on kylpyamme suihkulla tai suihkukoppi ja ihan todella pieni koppi. Mulla on vaikeuksia molempien kanssa, kylpyammeen kanssa me handlataan tilanne vähän paremmin, mutta anyway, vihaan suihkukoppeja! Ne on koirankopin kokoisia pinta-alaltaan, ainoa ero on, että tila jatkuu ylöspäin. Meidän ensimmäisessä host-paikassa jouduttiin jopa irroittamaan osa suihkukopin seinää – onneksi se irtosi... Sitten löytyi parempi asunto, mutta kylpyamme. Graah! :D

Mitähän vielä... no siesta. Se on käsittämätön. Ei mahdu päähän vieläkään, että päivä katkeaa muutamaksi tunniksi ja sitten taas go go go go, ja työ jatkuu. So weird! JA OVET! Ne aukeaa aina sisäänpäin. Miksi?? Se on todella vaikeaa ymmärtää! Aina ne aukeaa väärään suuntaan, kun tottunut ovien aukeavan ns. ulospäin!

Tässä yhden tanssiryhmän jäsen taituroimassa.

Ja viimeisenä se, kuinka paljon täällä tapahtuu kaduilla esityksiä! Toki oon välillä Suomessakin nähnyt harvoin, ehkä kesäisin just, jotain muusikoita tms, mutta täällä on kaiken maailman häppeninkiä kaduilla tosi usein! On tanssiesityksiä, musiikkia ja sitten kaiken maailman muuta esitystä miimikon tyylisestä rullaluistelijoihin (ihan tosi taitavia osa!) ja johonkin ihmeellisiin äännähdyksiin. Tai siis oudoin täällä törmätty esitys oli sellainen pöytä, jossa oli kaksi nuken tms päätä peruukeissa ja keskellä pöytää oli reikä, jossa keskellä oleva pää oli ihmisen pää ja se oli maskeerattu, kihara pelleperuukki päässä ja silmät kiinni. Sitten yhtäkkiä kuului ties mitä ääniä ja ihmiset säikähtivät, kun kulkivat ohi – mukaan lukien me, ihan tosi friikki ja pelottava! Silmät kiinni se oli kuin yksi nuken päistä. (11.10. lisäys: tänään oli vielä oudompi esitys: tavallaan aika pelottavan näköinen mies seisoi kadulla yhdessä asennossa täysin liikkumatta kunnes vaihtoi toiseen asentoon jne, en tiedä oliko se pelottava miehen olemuksen vai sen liikkumattomuuden takia, veikkaan viimeistä.)

Mutta. Ehkä mää selviän näistä! Ensi kertaan taas. :)

Turhautumisen ja hyväksymisen välimaastossa

Puolitoista viikkoa on takana, ja aurinko paistaa selän takana lämpimästi. Espanjaa kuuluu joka puolella, en ymmärrä juuri mitään edelleenkään, mutta tunnistan sanan sieltä ja täältä. Toivottavasti oppisin viimisten 4 viikon aikana paremmin kieltä, koska tällä hetkellä mun espanja on aika alkeellisella tasolla.

Työmatkalla Sevillan keskustassa, Plazan Nuevan lähellä.

Saavuin viikko sitten sunnuntaina ja lähtöä edeltävät hetket olivat todella hetkellisiä, en muista juuri mitään päivistä ennen lähtöä. Lufthansan kanssa onneksi sain selvitettyä ylimääräiset lääkintä- ja apuvälinelaukkujen kohtalon, vaikka se oli aika epätoivoisen näköistä aluksi. Mahdoinkohan soittaa kolmeen numeroon ja viimeisestä numerosta sain sähköpostiosoitteen, johon lähettää ylimääräisten laukkujen määrät, koot ja painot. Ihmettelen vain, että miksi noin kansainvälisen yhtiön henkilökunta ei osaa heti antaa sitä sähköpostiosoitetta ja osoittaa yhteydenottoa sinne, hmm.

Työpaikan lähellä olevan ravintolan terassilla (oon hyvä muistaa nimii!)

Ylläolevan ravintolan tapas-antia. Luulin saavani friteerattuja mustekaloja, mutta... :D

Lentokentällä me oltiin sunnuntaiaamuyöstä joskus 4:20 ja olo oli kyllä superväsynyt ja jännittynyt, sain nukuttua ehkä noin neljä tai viisi tuntia ennen herätystä, joten olo oli todella sekava, kun heräsin joskus puoli kahdelta vai kahdelta. Lentokentällä kaikki sujui ihan hyvin, vaikka olinkin aika uusien tuttavuuksien kanssa matkassa. Mun mukaan lähti kaksi avustajaa, toinen oli kaveri ja toinen oli vanhan luokkakaverin pikkusisko, joka on valmistunut lähihoitajaksi. Oma olo oli kaikesta huolimatta varma ja uskoin, että me pärjätään ihan hyvin – ja niin ollaankin.

Koneeseen me päästiin hyvin ja apu toimi vähän... no, Helsingissä oli "vähän apua", joten oli vain yksi henkilö lentokentän puolelta ja toinen avustajista auttoi henkilökunnan kanssa siirtotuoliin, vaihto Saksassa sujui sutjakkaasti. Lufthansa väitti, että joudutaan kolmin etsiytymään oikealle portille, mutta saatiin onneksi saatto portille asti. Koneessa mulle tosin iski paniikki, koska puhelimen kello oli jäänyt vielä Suomen aikaan ja panikoin tunnin vaihdon muuttuneen noin vartiksi. :D Se oli kamala tunne!

Plaza Nuevan lähistöllä.

Espanjan päässä apua toimi ihan ok, mutta oli hieman jännittävää, koska siihen se englannin osaaminen sitten loppuikin. Siitä asti ollaan aika tuurilla saatu englantia palvelukielenä, pääasiassa puhutaan a) ok espanjaa, b) huonoa/todella huonoa englantia, c) huonon englannin ja hyvän espanjan sekoitusta tai d) pelkkää espanjaa. :D Espanjaa en siis osannut oikeastaan yhtään, kun saavuin ihan pienen pientä taitoa ja käsitystä lukuun ottamatta. Kielikurssia mulle ei kuulunut, mutta sain kuulla, että opettajaa ei haittaa ja sain osallistua epävirallisesti koko sen mun ensimmäisen viikon ajan kurssille, jossa oli kaksi muuta suomalaista nuorta naista, se loppui viime viikon perjantaina. Se oli kiva buustaus ja sai kivan alun ja paremman otteen kielestä, vielä pitäisi jaksaa päntätä ja ylläpitää mm. Erasmuksen materiaalien kanssa espanjaa.

Plaza Nuevan lähellä oleva katedraalin torni. Upea rakennus!

Alku oli vähän rankka, kun työpäivän jälkeen oli ne espanjan tunnit, niin vapaa-aikaa ei juurikaan ollut, aamulla töihin, sitten syömään kahden jälkeen joko hostaajille tai kaupungille, jos ei ollut aikaa siirtyä raitikalla majapaikkaan. Sitten tunneille ja sieltä illalla taas majapaikkaan, kaksi muuta kielikurssilla ollutta aloitti työt vasta tällä viikolla toisin kuin mää tosiaan jo viime viikon tiistaina, kun mulle ei virallisesti sitä kurssia kuulunut.

Nyt onneksi helpottaa, kun vapaa-aikaa on enemmän ja voi töiden jälkeen tehdä muutakin kuin vain suoraan iltapalalle ja nukkumaan. Tää ruokailurytmi on tosi raskas omaan tottumukseen verrattuna. Mää oon tottunut syömään aamiaisella puuroa, banaania ja vesilasin, lounas 3-4 tunnin päästä, maitorahkaa ja ruisleipää välipalana taas 3-4 tunnin päästä ja maitorahkaa mustikoilla 3-4 tunnin päästä. Eli noin neljä kertaa päivässä ja suht kevyesti, mutta täällä syödään melko raskaasti koko ajan, tai ainakin meidän host-pariskunnan luona.

Aamiaisella nää ei oikein syö kuin muroja, joten mää etsin tokana päivänä puurohiutaleita kaupasta (siihen lisätään vain valjua vettä tai maitoa ja marjoja tai hedelmiä, eikä se maistu kuin liotetuilta puurohiutateilta... :D onneksi tajusin pyytää kuumaa vettä sen jälkeen, niin maku vähän parani) ja sen jälkeen aamiainen on parantunut, sitten nää syö jonkun yhden hedelmän ja leivonnaisen, tyyliin muffinin tai viinerin tms.

Sitten esim. 11 aikoihin mun työpaikalla lähtee jengi syömään "aamiaista", en tosin tiedä syökö ne ollenkaan kotona aamiaista? Sitten lounas on kahden aikaan, jolloin alkaa myös siesta, hyvällä tuurilla kaduilla on tapas-paikkoja auki ja saa syötyä, mutta jotkut paikat on kiinni tai ainakin viimeistään puoli neljän aikoihin sulkevat ovensa. Jos me syödään kotona, se on aika raskasta ja rasvaista ruokaa, mutta siinä säästää rahaa onneksi ja ruoka on ihan hyvää. Sen jälkeen ollaan aika usein lähdetty ulos kävelemään ja katselemaan maisemia, joten ellei osteta jostain ruokaa, me syödään n. yhdeksän aikaan iltapalaa, joka on välillä todella raskasta. Se on kuin uusi ruoka, eikä sellainen iltapala, johon  me ollaan Suomessa totuttu.

Plaza Nuevan lähellä on kauheasti näitä hevosraukkoja vaunuineen turisteja varten aamuyhdeksästä myöhäiseen yöhön asti. :/

Toinen oli sellainen juttu, että meidän host-madre ei oo meinannut tajuta, että me ollaan suomalaisia ja kaivataan omaa rauhaa laittamalla ovi kiinni, se hyökkäsi aina välillä meidän huoneeseen. Puhuttiin siitä järjestön yhteyshenkilölle ja se hoiti asian meidän puolesta, mutta nykyään meidän huoneen oveen vain koputetaan kun ruoka on valmis, eikä tulla sanomaan mitään eli... :D No, parempi tavallaan, mutta hän siivoaa joka päivä ja on tosi tarkka, ettei meillä oo tavaroita missään, vaan kaikki on laatikoissa piilossa. Lyhytkasvuisena se on vähän hankalaa, koska pitäisi olla tavarat saatavilla, mutta kyllä se tästä.

Eli meidän kuherruskuukausi loppui joskus alkuviikosta, tai mulla ainakin, aloin itkeä meidän jo lopetetun koiran perään ja sitten eilen oli vähän host-madren kanssa draamaa, koska kielimuuri. Muun muassa siitä, että meillä oli ne tavarat levällään ja siivottiin aika kiireellä kaikki piiloon, itselle tuli vain paha mieli, koska kyllä me oltaisiin laitettu ilman draamaakin, jos me oltaisiin tiedetty. Suihku on myös aika hasardi kokemus, koska suihkukoppi ja sellainen käsinojallinen suihkujakkara -yhdistelmä on ihan hitsin ahdas. :D Mutta onneksi sekin saatiin toimimaan, vaikka ensimmäinen kerta päättyi siihen, etten päässytkään suihkuun, seuraavana päivänä se onneksi jo onnistui ihan siedettävästi. Ei se vieläkään rutiinilla mee, mutta... no, ainakin paremmin.

Nyt kuitenkin ollaan turhautumisen ja hyväksymisen välimaastossa. Sen hetkellisen ikävän ja draaman takia iski turhautuminen Espanjaan ja kaikkeen, mutta nyt alkaa pikkuhiljaa hyväksyä asiat ja kielitajukin paranee pikkuhiljaa, hitaasti mutta varmasti – toivottavasti. Me pärjätään kolmin tosi hyvin host-madren ja -padren kanssa, kaikki ymmärtää jotain ja osaa sanoa jotain, mutta yksin ollaan vähän hukassa. :D

Viime viikolla oltiin yhtenä päivänä kaverin kanssa tapaksilla ja silloin kyllä sattui ja tapahtui... Mun kaveri on sellainen, että sanoo helposti vain "sí, sí" koska haluaa, että juttu loppuu. Mentiin halpaan tapas-paikkaan mun työpaikan lähellä ja alettiin katsoa listoja, tarjoilija otti juomat ja yhtäkkiä tuli toinen tarjoilija ja se ei puhunut englantia, kaveri kysyi jotain ja yhtäkkiä tarjoilija papattaa espanjaa ja välissä jotain englannin sekasotkua, sitten kaveri hokee "sí, sí" ja tarjoilija vetää yhtäkkiä listat pois, mää jäin tuijottamaan kaveria silmät suurina ja mietin, että mitähän hittoa nyt tapahtuu. Sitten tuli ihan kummallisia alkupaloja ja sen jälkeen puolitoista kalaa, ja me molemmat oltiin vain, että "... jaahas". Mää en voinut syödä sitä kinkkua, koska se näytti aika... etovalta ja juusto maistui kamalan voimakkaalta, en tykännyt yhtään. Sen jälkeen me pyydettiin toiselta tarjoilijalta listat uudestaan ja tilasin tapas-hampurilaisen, joka oli tosi hyvää! Olo parani siitä, ja oli hyvä mieli palata espanjantunnin takia työpaikkarakennukseen. Se on kätevää, kun yhteyshenkilö ja heidän toimistonsa on samassa rakennuksessa kuin mun työpaikka.

Tapas-episodin jälkeen rajoitin kaverin "sí"-repeatia. :D Pääosin muuten on mennyt hyvin! Eli enimmäkseen on mennyt hyvin, tykkään ihan hirveästi Sevillasta. Kaupunki on todella kaunis ja rakastan näitä kauniita katuja sekä rakennuksia, niitä kun ei Suomessa tavallaan oo semmosia. Ihmiset on myös ihanan iloisia ja ystävällisiä, työpaikalla viihdyn tosi hyvin, pomo ja työntekijät on todella mukavia, yhteyshenkilö on mukava.

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa! Aloitin ennen siestaa ja nyt on välissä käyty syömässä, ja siesta on taas loppumassa. Ensi kerralla palaan asiaan tarkemmin ja nopeammin kuin 1,5 viikon päästä!

Adiós!

7 päivää lähtöön

Viikon päästä tähän aikaan olen jo Sevillassa, aika hullua! En ole vieläkään tajunnut koko asiaa ja se tuntuu todella uskomattomalta, että oon jo niiiin lähellä Espanjaa. Jotenkin koko prosessin ajan oon vain ajatellut, että ehkä se ei kuitenkaan onnistu tai jokin menee niin pieleen, että joudun jäämään matkasta.

Koko hommahan sai alkunsa siitä, kun Allianssi tuli toukokuussa meidän koululle kertomaan Ready for Life -ohjelmasta toiselta asteelta valmistuville opiskelijoille. Mää kiinnostuin ja innostuin heti, vaikka tiesin, että mulla on omat ongelmat pyörätuolin ja avustajien suhteen. Toivoin silti salaa, että se kaikki järjestyisi jollain tapaa. En kuitenkaan missään vaiheessa uskonut villeimmissä kuvitelmissanikaan, että pääsisin ihan oikeasti lähtemään!

Lähetin kuitenkin heti sähköpostia ja tiedustelin seuraavan haun ajankohtaa sekä sitä, onko heillä koskaan ollut pyörätuolissa istuvaa hakijaa ja millaiset kustannukset avustajista tulee. Ilokseni sain kuulla, että heillä oli valmiiksi haettu yksi tuettu paikka nimenomaan Sevillaan ja budjetti mahdollistaisi ainakin yhden avustajan kulut. Siltä istumalta päätin kokeilla onneani ja kun haku kesäkuun lopussa aukesi, aloin rustailla hakemusta pikkuhiljaa. Lopulta siinä kävi niin kuin aina – viimeisinä päivinä tuli kiire mm. motivaatiokirjeen kanssa, mutta lähetin kaiken tarvittavan päivää ennen hakuajan loppua! :D Hyvä mää!

Heinäkuussa sain kuulla, että tulin valituksi. Olin alustavasti jo kaveria kysellyt mukaan, mutta jotenkin tyypillinen pessimismi nosti päätään, enkä todella uskonut tulevani valituksi. Yllätys oli iso, mutta erittäin mieluinen! Silloin tuntui, että aikaa on ihan hirvittävän paljon (heinäkuun puolivälissä taisin kuulla), mutta todellisuudessa aika vain hävisi johonkin. Esimerkiksi vielä viikko sitten mulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka olisi mun toinen avustaja, koska se jota olin pyytänyt, ei työkuvioista päässytkään irti niin kuin ajateltiin. Onneksi tuttavapiiristä löytyi apu ja sain tiistaina ostettua lentoliput!

Muuten kaikki on, no... puolivalmista. Oman kunnan vammaispalvelu on hoidossa avustajien suhteen, sain haetut tunnit, lääkärintodistusten pitäisi olla keskiviikkona noudettavissa terveyskeskuksesta, A-hepatiitin ehdin ottaa paria päivää päälle kaksi viikkoa ennen reissuun lähtöä ja mitäs vielä. B-hepatiitti jäi tällä kertaa ottamatta, sillä sairastuin viime kuun puolivälissä ihan täysin yllättäen keuhkokuumeeseen ja se sitten vesitti sen "kuukautta ennen" B-hepatiitin. Enköhän kuitenkin pärjää ihan hyvin ilmankin, kun ei oo mikään takapajula kyseessä.

Pakkaaminen on täysin alkutekijöissään. Oon vähän tehnyt listaa hoitotarvikkeista, joita tarviin reissuun mukaan, mutta muuten koko pakkaaminen on vain tuntematon käsite. :D En yhtään tiedä noiden pakollisten tavaroiden lisäksi ottaisin mukaan! Jotain ajatusta on kamerasta, läppäristä, latureista ja puhelimesta, mutta noin muuten – apua! Kirjoja haluaisin ottaa mukaan, mutta en tiedä ehdinkö lukea, kun pitäisi lukea SOTELI:n ennakkopääsykokeisiin (toivottavasti netti järjestyy siellä suht helposti ja luotettavasti, koska keväällä aikaa oli tosi niukasti, vaikka ei tarvinnut murehtia nettiä yhtään). Vaatteiden määrän yritän rajata n. kahden viikon kertaan, kun ainakin näillä tiedoilla pesumahdollisuus on kerran viikossa, mutta mitä vaatteita, niin en tiedä!

Tässä olisi vielä Lufthansan kanssakin selvitettäviä asioita apuvälineistä ja vaikka ja mistä, mutta oon pitkittänyt puhelua vain, koska englanti. Tiiän kyllä, että Espanjassakin pitää puhua englantia, mutta jotenkin se ei pelota yhtään niin paljoa kuin tuo puhelu. Tänään vihdoin reipaistuin ja soitin, mutta se numero, joka osaa auttaa, on tänään kiinni, joten panikoin ja soitin turhaan.

No mutta. Katsotaan ehdinkö saada tekstiä vielä ennen lähtöä – jos saisi vaikka jotain kuvitustakin – mutta jos en, seuraava teksti tulee alkutunnelmissa Espanjasta. Yritän kuitenkin ehtiä vielä ensi viikolla ennen lähtöä kirjoittaa viimeiset paniikkitunnelmat. :)

¡Hola!

¡Hola!

Ja tervetuloa!

Mää oon paljon ja en juuri mitään, oon huono kuvailemaan itseäni yhdellä sanalla, koska aina sen ekan ja viidennen jälkeen tulee: "–ja nii muute!", and so on. Mutta mahdollisimman lyhyesti sanottuna... No, jos mut laatikoihin haluaa tunkea, niin ensisijaisesti mää oon Sande ja 27-vuotta, sen jälkeen lyhytkasvuinen. Mää asun pääkaupunkiseudulla ja käytän pyörätuolia. Voisin myös sanoa, että oon yllytyshullu, vastavalmistunut, innostunut valokuvausharrastelija, avopuoliso, lukutoukka ja oikeissa tilanteissa varsinainen suupaltti.

Mutta en laita liikaa painoa noille määreille. Tykkään tehdä asioita, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, kuvata kameralla (nyt kun taas on hyvä syy...!), katsoa sarjoja ja kirjoitella joskus jotain. Blogia multa on ainakin pari kaveria aktiivisesti jo pyytänyt, mutta jotenkin en oo osannut yhtään aloittaa ja oon miettinyt, että "no mistä mää nyt muka kirjoittaisin?" – joten se on sitten aina vähän niinku jäänyt. Nyt kuitenkin tuli hyvä sauma, koska olen erittäin todennäköisesti lähdössä kuudeksi viikoksi Espanjan Sevillaan työharjoitteluun graafisen alan yritykseen. Tässä oikeastaan yhdistyy vähän kaksi kärpästä samalla iskulla: mun ei tarttee soittaa tai viestittää esim. äidille koko ajan, mitä tapahtuu ja missä mennään, mutta samalla se toinen, joka vähän osittain ajoikin tähän: raportointi lopuksi.

Mää koin jotenkin paljon helpommaksi ja selkeämmäksi yritykseksi lähteä tähän, että pyrin kirjoittamaan blogia vähintään kerran viikossa ja avaan omia ajatuksia valokuvien ja muun ohella. Raportti tulee siinä sivussa vähän niin kuin vahingossa, kun ei oo ihan siinä perinteisimmässä muodossa.

Innostun helposti asioista, ja oon ihan superinnoissani (ja vähän paniikissakin) tästä reissusta, toivottavasti kaikki tulee sujumaan hyvin! Toivottavasti muutkin saa tästä jotain itselleen ja en ihan yksinäni täällä höpöttele.

Yritän kirjoittaa jo lähipäivinä vielä uudestaan, jossa voisin avata omia henkilökohtaisia kompastuskiviäni ja muita mahdollisia ongelmia. Palaillaan!