Viikon päästä tähän aikaan olen jo Sevillassa, aika hullua! En ole vieläkään tajunnut koko asiaa ja se tuntuu todella uskomattomalta, että oon jo niiiin lähellä Espanjaa. Jotenkin koko prosessin ajan oon vain ajatellut, että ehkä se ei kuitenkaan onnistu tai jokin menee niin pieleen, että joudun jäämään matkasta.
Koko hommahan sai alkunsa siitä, kun Allianssi tuli toukokuussa meidän koululle kertomaan Ready for Life -ohjelmasta toiselta asteelta valmistuville opiskelijoille. Mää kiinnostuin ja innostuin heti, vaikka tiesin, että mulla on omat ongelmat pyörätuolin ja avustajien suhteen. Toivoin silti salaa, että se kaikki järjestyisi jollain tapaa. En kuitenkaan missään vaiheessa uskonut villeimmissä kuvitelmissanikaan, että pääsisin ihan oikeasti lähtemään!
Lähetin kuitenkin heti sähköpostia ja tiedustelin seuraavan haun ajankohtaa sekä sitä, onko heillä koskaan ollut pyörätuolissa istuvaa hakijaa ja millaiset kustannukset avustajista tulee. Ilokseni sain kuulla, että heillä oli valmiiksi haettu yksi tuettu paikka nimenomaan Sevillaan ja budjetti mahdollistaisi ainakin yhden avustajan kulut. Siltä istumalta päätin kokeilla onneani ja kun haku kesäkuun lopussa aukesi, aloin rustailla hakemusta pikkuhiljaa. Lopulta siinä kävi niin kuin aina – viimeisinä päivinä tuli kiire mm. motivaatiokirjeen kanssa, mutta lähetin kaiken tarvittavan päivää ennen hakuajan loppua! :D Hyvä mää!
Heinäkuussa sain kuulla, että tulin valituksi. Olin alustavasti jo kaveria kysellyt mukaan, mutta jotenkin tyypillinen pessimismi nosti päätään, enkä todella uskonut tulevani valituksi. Yllätys oli iso, mutta erittäin mieluinen! Silloin tuntui, että aikaa on ihan hirvittävän paljon (heinäkuun puolivälissä taisin kuulla), mutta todellisuudessa aika vain hävisi johonkin. Esimerkiksi vielä viikko sitten mulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuka olisi mun toinen avustaja, koska se jota olin pyytänyt, ei työkuvioista päässytkään irti niin kuin ajateltiin. Onneksi tuttavapiiristä löytyi apu ja sain tiistaina ostettua lentoliput!
Muuten kaikki on, no... puolivalmista. Oman kunnan vammaispalvelu on hoidossa avustajien suhteen, sain haetut tunnit, lääkärintodistusten pitäisi olla keskiviikkona noudettavissa terveyskeskuksesta, A-hepatiitin ehdin ottaa paria päivää päälle kaksi viikkoa ennen reissuun lähtöä ja mitäs vielä. B-hepatiitti jäi tällä kertaa ottamatta, sillä sairastuin viime kuun puolivälissä ihan täysin yllättäen keuhkokuumeeseen ja se sitten vesitti sen "kuukautta ennen" B-hepatiitin. Enköhän kuitenkin pärjää ihan hyvin ilmankin, kun ei oo mikään takapajula kyseessä.
Pakkaaminen on täysin alkutekijöissään. Oon vähän tehnyt listaa hoitotarvikkeista, joita tarviin reissuun mukaan, mutta muuten koko pakkaaminen on vain tuntematon käsite. :D En yhtään tiedä noiden pakollisten tavaroiden lisäksi ottaisin mukaan! Jotain ajatusta on kamerasta, läppäristä, latureista ja puhelimesta, mutta noin muuten – apua! Kirjoja haluaisin ottaa mukaan, mutta en tiedä ehdinkö lukea, kun pitäisi lukea SOTELI:n ennakkopääsykokeisiin (toivottavasti netti järjestyy siellä suht helposti ja luotettavasti, koska keväällä aikaa oli tosi niukasti, vaikka ei tarvinnut murehtia nettiä yhtään). Vaatteiden määrän yritän rajata n. kahden viikon kertaan, kun ainakin näillä tiedoilla pesumahdollisuus on kerran viikossa, mutta mitä vaatteita, niin en tiedä!
Tässä olisi vielä Lufthansan kanssakin selvitettäviä asioita apuvälineistä ja vaikka ja mistä, mutta oon pitkittänyt puhelua vain, koska englanti. Tiiän kyllä, että Espanjassakin pitää puhua englantia, mutta jotenkin se ei pelota yhtään niin paljoa kuin tuo puhelu. Tänään vihdoin reipaistuin ja soitin, mutta se numero, joka osaa auttaa, on tänään kiinni, joten panikoin ja soitin turhaan.
No mutta. Katsotaan ehdinkö saada tekstiä vielä ennen lähtöä – jos saisi vaikka jotain kuvitustakin – mutta jos en, seuraava teksti tulee alkutunnelmissa Espanjasta. Yritän kuitenkin ehtiä vielä ensi viikolla ennen lähtöä kirjoittaa viimeiset paniikkitunnelmat. :)