Viimeisestä kirjoituksesta vierähti ihan vahingossa aikaa, piti kyllä kirjoittaa vielä Espanjassa ollessa, mutta se loppuaika hävisi kuin tuhka tuuleen. Ja se ei ollut hyvä asia, viihdyin Sevillassa todella hyvin ja nautin todella olostani siellä. Viimeisellä viikolla ajattelin kirjoittaa fiiliksiä siitä, että miltä ajatus viimeisestä viikosta tuntuu, mutta se jäi vähän niin kuin puolivahingossa. Loppuen lopuksi valitsin sen, minkä varmasti jokainen olisi valinnut – ottanut kaiken mahdollisen irti siitä, mitä oli vielä jäljellä.
Ja jälkikäteen ajatellen olen tyytyväinen siitä, sillä se olisi mennyt liian aikaisin itkemiseksi ja murehtimiseksi jäljellä olevan ajan vähyydestä. Silloin se harmitti, ja itse asiassa ainoa, mikä tässä kotiinpaluun lisäksi harmittaa, on se, etten tajunnut pitää omaa, henkilökohtaista matkapäiväkirjaa sinä aikana. Pitäisi kirjoittaa asioita ylös, kun vielä muistaa edes suunnilleen, mutta sen huomaa jo valitettavasti nyt, että on alkanut unohtaa asioita. Ei muista kaikkea enää niin tarkasti, tai mitä milläkin viikolla tai päivänä tapahtui. Onneksi sentään otin melko paljon valokuvia, joten niiden avulla voi muistella edes hieman ja pysyy joissain asioissa aikajärjestyksessä. Jos joskus sattuisi vielä yhtä mieletön mahdollisuus, matkapäiväkirja ei todellakaan unohdu sillä kertaa!
Okei. Nyt mää oon Suomessa ja täällä on jotakuinkin enemmän tai vähemmän puoli metriä lunta, muutama aste pakkasta ja ihan hiton liukasta, tuulista ja kylmää. Taas sitä jäi päällimmäisenä paluun jälkeen mieleen, että miten, miten ihmeessä me jaksetaan tätä ainaista pimeyttä? Toki mantereellisesti pimeydestä ei pääse koskaan eroon, mutta jotenkin siellä taas tajusi, että suomalaisella sisulla pärjää aika pitkälle – ja voin sanoa, että en todellakaan kaivannut näitä asioita tähän aikaan vuodesta.
Toinen asia oli kulttuurishokki. Käsittelin sitä hieman aiemmin ja nyt palaan siihen taas. Espanjassa ollessa se ei koskaan iskenyt täysin vasten kasvoja, missään vaiheessa ei tullut oikeasti sellainen olo, että mää tahdon kotiin nyt. Välillä iski koti-ikävä ja semmoista pientä, mutta ei mitään sellaista, jota en olisi pystynyt käsittelemään, ensimmäiset 1,5 viikkoa oli yhtä kuherruskuukautta Sevillan kanssa, samoin loppuaika.
Mutta Suomeen palaaminen? No, siitä me puhuttiin tyttöjen kanssa ja pohdittiin varsinkin viimeisillä viikoilla, että miten me pärjätään Suomessa ja osataan taas olla siellä. Miten me osataan olla hiljaa silloin kun pitää, kun kaikki taas ymmärtää sen mitä puhuu ja miten me kestetään se pimeys, joka oli lisääntynyt todella radikaalisti siihen verrattuna kun syyskuussa lähdettiin.
Ja mää voin sanoa omalta kohdaltani tämän: Suomeen paluu oli suurempi kulttuurishokki ikinä kuin se, mitä me koettiin Sevillassa. Sevillassa edes ensimmäisinä päivinä en ehtinyt itkeä tai murehtia suuremmin mitään, mutta Suomeen palatessa se iski aika isolla voimalla päin näköä. Olin tosi itkuherkkä pari päivää ja edelleen on ikävä Sevillaa. Edelleen tekisi mieli sanoa edessä oleville ihmisille "perdon" ja "gracia", enkä tiedä miten enää opin sanomaan gracias, mutta toivottavasti se ei ole silti liian vaikeaa... :D Hemmetin murteet, sanon mää!
Muistelen edelleen lämmöllä, kun olin melkein kymmenen vuotta sitten Italiassa Firenzessä ja se viikko oli unelmien täyttymys lomamatkalta, vaikka ajankohta olisi voinut olla hieman enemmän kesällä kuin alkukeväällä. Yhtä kaikki, se mullisti ajatusmaailmani ja silloin ajattelin, että vitsit, tänne aion palata, täällä sielu todella lepää. En kiistä sitä, mutta Sevillassa tuntui vähän kuin toiselta kodilta, pääosin vastaanotto oli todella ystävällistä ja kaipaan sitä kaupunkia sekä ihmisiä todella paljon. Firenze ei tuntunut samalla tavalla kodilta, mutta lepäsi se sielu sielläkin. Sevillassa sielu ei juuri ehtinyt levätä, siellä tuntuu kodilta ja siltä, että on elossa.
Olen melkein kymmenen vuotta uhannut palata Italiaan, ja joskus sen teenkin, mutta sitä ennen aion palata manner-Espanjaan – ja toivottavasti se on Sevilla, johon palaan ensin. Tämä kokemus antoi todella paljon ja olen kasvanut ihan huikeasti ihmisenä, sain paljon rohkeutta, itsevarmuutta ja näyn siitä, millaista elämä on parhaimmillaan ja mihin aion suunnata katseeni tulevaisuudessa. Toivottavasti pystyn tekemään sen kaiken, josta Sevilla, nimeltä mainitsemattoman lastentarhan pomo ja Marisa antoivat vilauksen.
Kyllä ne unelmat kantaa, kun vain tekee töitä niiden eteen. Ja mää todella aion todistaa, että pyörätuoli ei millään tavalla hidasta elämästä sellaista elämää kuin itse haluaa.